Enjoy the Summer

 

Huonon onnen päivä

Voisin rikastaa tätä tekstiä kuvalla housen toisen tuotantokauden kannella tai eilen tehdyllä ruualla. Mutta en tee sitä. Sillä tänään on ollut niin huono päivä, eikä kello ole edes vielä kahtatoista. Joten se saa luvan jatkua.

 Sen sijaan saatte nauttia tuosta suloisesta kissan näköisestä otuksesta.

Elikkäs päiväni alkoi sillä että minulle tuli hieman kiire kouluun. Metroon ehdin juuri ja juuri. Ollessani kalasatamassa huomasin ettei minulla matkakorttia tullut mukaan, koska se jäi takkini taskuun. Takkikin olisi ollut kovin tarpeellinen sillä ulkona satoi. En tiedä miksi edes mainitsen, mutta enpä tietenkään ottanut sateenvarjoakaan mukaan, vaikka ulkona satoi. Noh, ostinpa sitten kalasatamasta lastenlipun. En vaan raskinut maksaa sitä kahta euroa, ja pitihän sitä jäädä paluumatkaankin koska kolikkoja ei hirveästi ollut.

Jännäilin sitten bussikatoksen alla huomaisiko kuski että ei taida tyttö olla 16 vuotias, noh läpihän se meni. Tosin jännäily jatkui silti bussissa, ja omatunto kolkutti oikein kunnolla. Mutta miten tälläisellä opiskelija raukalla olisi varaa kahden euron bussi lippuun. Jäinpä sitten ulos bussista kouluni kohdalla ja juoksin kouluun koska ulkona edelleenkin satoi. 

Kävelin luokkani eteen istumaan, saatoin huomioida vaan uudet mukavemmat tuolit. Vai sohvako se olikin, ei se tosin pehmeä ollut. Jonkinlainen pitkä penkki kuitenkin. Siinä sitten noin kymmenisen minuuttia odoteltuani matikan opettajani tuli ilmoittamaan että ei minun tänään olisi tarvinnut kouluun tulla, että pääsisinkö huomenna tulemaan. No, mitäpä muutakaan minulla olisi? Kouluun siis huomenna klo 12.30.

Lähdin sitten sitemmin takaisin kohti bussipysäkkiä, vielä olisi lippuni noin 20min voimassa. Matkalla pohdin että pitäisi varmaan ostaa uusi lippu, koska ei menisi tarkastajilta varmaan läpi jos he tulisivat vastaan. Muuten hyvä muttei minulla ollut kun euro ja risat, joka ei riitä aikuisten lippuun. Noh, menin hissillä ylös metroasemalle, ja sieltä se metro tulikin. Pahaksi onnekseni huomasin tarkastajat yhdessä vaunussa, menin sitten vikaan vaunuun ja jäin herttoniemessa. Herttoniemessä menin ärrälle ja kävin ostamassa purkkaa, jotta sain rikottua kymppini ja ostettua sen hemmetin aikuisten lipun. Näin sain omatuntoni puhdistettua.

Mutta ei, ei huono onnisuuteni vielä tähän lopu. Menin metrolla kontulaan, ja ulkona edelleenkin satoi. Otin metro lehden ja käytin sitä sateen suojanani. Ulkona oli kylmä, sillä tuuli ei antanut armoa. Pääsin kyllä kotiin asti, ainakin kolme euroa köyhempänä. Ja tämä kaikki vain siksi, koska luulin että minun piti mennä tänään matikan tunnille. Hieman nakertaa.

Miltä se nyt tuntuu?

Se tuntuu jännityksenä, odotuksena. Kalliimpina hintoina korkeasaareen ja vaikka sirkukseen, sekä muihin tapahtumiin. Vapautena vaikuttaa omiin asioihinsa, vastuuna tekemisistään. Huonosti nukuttuna yönä, väsymyksenä aamulla. Hyppynä johonkin uuteen, ja tuttujen ja turvallisten ovien sulkeutumisena. Se saa hämmentyneeksi, mitä minulta odotetaan? Miten minun kuuluisi olla? Tuntuu kun kaikki muuttuisi sinä samana päivänä, vaikka oikeastaan ei tapahdu yhtään mitään. Olen vaan taas vuoden vanhempi, jota kutsutaan myös täysi-ikäisyydeksi.

Sen kun tietäisi

Uteliaisuus. Se vie mukanaa, se saa heittäytymään. Jokin mikä hetken tuntui hyvältä, voi toisessa hetkessä ahdistaa ja päinvastoin. Se on kuin heittäisi tunteet tehosekoittimeen. Ne pyörii ympyrää ja menee palasiksi, lopulta niistä ei saa enää mitään selvää. Jäljelle jää vain sekava olo. Pelko, pitäisikö vai eikö? Entä jos.. entä jos ei? Ei voi tietää.

Tapahtuma rikkautta

Mistäköhän sitä alottais.. Viime sunnuntaina kävin aamupäivällä koirien agility tapahtumassa tuossa lähellä. Hienoja koiria ja oli, ja melu oli kova.

Olen pahoillani kuvien huonosta laadusta, mutta minkäs teet jos putkena on Sigma..

Sitten henkilökuvausta... Samana päivänä.

 

Sitten kerkesin vielä samaisena päivänä suokkiin!

Olen erittäin pahoillani että kys kuva on palanut puhki.. ei mahda mitään kun asetukset oli vinksallaan. Toivottavasti se kuitenkin miellyttää.

Mitäköhän siellä mahtoi olla?

Hetki imperfektissä

Toisinaan mietin mitä kaverini, joita en ole nähnyt aikoihin ajattelevat minusta. Ovatko he kenties kasvaneet ystävyydestämme ohi, koska aikaa on mennyt.. kenties liikaa? Kaipa siihen olisi osasyyllinen, jos mitään ei enää olisikaan. Aika on vaan mennyt kauhean nopesti, vuodet suorastaan juoksee karkuun! Kaipaan vanhoja hyviä aikoja, vaikka hyvässäkin on aina huono. Ei ole kumpaakaan ilman toista. Olisi kiva elää jokin hetki menneisyydessä, kun sitä ei olisi ollutkaan. Voikun saisi vaan upota johonkin hyvään muistoon, ja hukkua siihen pieneksi ikuisuudeksi. Sama kun syö suussasulavaa suklaata, ja se sulaa aivan liian nopesti. Kaikki hyvä tuntuu kestävän liian vähän aikaa, ja kaikki ikävät jutut taas aivan liian pitkään. Katkeran suloista. Toivon että tämän myötä tajuaisi nauttia hetkestä, myös niistä tulevista. Jokainen hetki on omalla tavallaan kaunis, koska se ei palaa. Se on jotain ainutlaatuista..

Mies metsässä

Katsoinpa sitten tänään tuon Wolfmanin. Odotukset eivät olleet kovin korkealla, mutta putosin kyllä aika korkeelta jo kesken leffan. Vaikka ihan visuaalisesti kaunista, niin kaikessa kauneudessaan oli elokuva kuvaustyyliään myöten "klisee". Mutta mitäpä voisi odottaa jo melko kuluneelta aiheelta? Eipä varmaan paljoakaan, mutta muutamat näyttelijät herättivät pientä toivoa laadun suhteen. Moni kakku päältä kaunis, mutta tämäkin aika heikosti koristeltu. En suosittele.