Onnistuminen

Tuntuu melkein hävyttömältä kirjoittaa sellaisestakin kun onnistuminen, kuin se olisi suurin synti maailmassa. Miten mahdollista että minäkin voin onnistua, tuntuu illuusiolta. Mutta kun se tapahtuu, tekisi mieli kertoa siitä koko maailmalle. Vaikka onnistumiseni ei ole kummoinen, se aiheutti enemmän iloa kun uusi elokuva hyllyssä, mikä on jo aika hyvin. Pääsin nimittäin Megaeläimeen työharjoitteluun. Vaikka se onkin vain harjoittelu, eikä siitä makseta palkkaa. Koen oloni hyväksi, onnistuneeksi. Melkein erinomaiseksi. Vähättelen mielessäni asiaa sillä työharjoitteluun megaeläimeen on erittäin helppo päästä, kenelleppä ei kelpaisi ilmainen työvoima.

Mutta tälläiselle nuorelle tyttöselle pelkkä työharjoittelu voi avata mahdollisuuksien täyteisiä ovia, melkein repsallaan mutta kuitenkin vain vähän raollaan. Juuri sen verran että joku saattaa huomata, tai sitten ei. Aion tehdä kaikkeani ja enemmän, jos vaikka pääsisin ihan töihinkin. Sillä töideni tarve on erittäin suuri. Uskoisin myös työpaikan olevan  miellyttävä, olenhan ollut siellä aikasemminkin harjoittelussa. Kun on tarpeeksi epätoivoinen, sitä tekee kaikkensa, ja jaksaa innostua pienistä kivistäkin.

Toinen hätkähdyttävä, muttei niinkään ehkä jollakin tavalla iloinen asia. Sain kirjeen helsingin ja uudenmaan sairaanhoitopiiriltä. Siinä kerrottiin alkutilanteestani hakiessani psykologin juttusille, ja diagnoosini joita oli kaksi. "Olen diagnosoitu, olen siis olemassa!". Jäin erittäin pohtivaan tilaan kirjettä lukiessani edemmäs, siinä kerrottiin myös siitä miten olin päässyt eteenpäin, olin onnistunut tulemaan tasapainoisemmaksi ihmiseksi. Eheämmäksi. Tuli hyvä mieli että paperilla on mustaa valkoisella siitä mitä olen onnistunut jättämään taakseni, ja mihin suuntaan olen menossa. Se tuo lohdullisen olon, olen onnistunut.

Hämmennys

Kävelen lähelle kallion reunaa, käännyn selkä tuulenpuuskaa vasten ja annan painovoiman tehdä tehtävänsä.

Toisinaan tämä käy mielessäni, ei kuitenkaan konkreettisella tasolla. En jaksa enää pelätä, se väsyttää henkisesti. Olen viime aikoina havahtunut siihen etten oikeasti halua olla yksin. Ja tämän myötä sellainen tietynlainen menettämisen pelkokin on laantunut. Olen avoimen toiveekas että ehkä jotain jossain vaiheessa tapahtuu, en aijo kuitenkaan olla asian suhteen oma alotteinen. Jotain tapahtuu, jos on tapahtuakseen.

Jollain tavalla tämä tuntuu itsensä pettämiseltä. Jokin niin tuttu ja turvallinen ajatus, ja sitten sitä enää olekkaan? Entä jos se en olekkaan minä, vaan sisintä ohjaakin jokin muu? Niin pelottavalta se tuntuu. Vähän kun sanoisi että omena onkin päärynä, ja toisteppäin. Se ei vaan käy järkeensä, eikä käy tämäkään.

Se tunne..

Kun paino on pudonnut, tekemättä oikein yhtään mitään. Lähes joka päivä, vähän. Kirjoitin tuossa taannoin sokeririippuvaisuudestani. Päätin sen myötä jättää ahaa ja suffel patukat kauppaan, enkä jätskiäkään sen koommin ole ostanut. Ja mitä kävikään?  Olen laihtunut melkein kaksi kiloa. Enkä ole rajoittanut syömisiä muuten, että en ole ostanut vain noita päivittäisiä sokeriannoksiani. Kaiken muun herkun olen kyllä sallinut. Sillon tällöin.Tunnen olevani vapaa sokerista, kun ei ole pakottavaaa tarvetta enää saada sokeria. Voisin jopa sanoa että olen ylpeä itsestäni. Ja neuvoksi muille saman asian kanssa pähkäileville, sokeri on ihan hyvästä. Kunhan sillä ei ruoki itseään joka päivä, koska siinä vaiheessa keho alkaa vaatimaan enemmän ja enemmän. Ainakin minun tapauksessani. Tässä asiassa epäsäännöllisyys kunniaan.

Past, Today & Future

Olen tässä, istun sängyn reunalla. Tuntuu pakahduttavalta, tuntuu että täytyisi tehdä jotain. En tahto vain istua.Töissä ollessa työhön tottuu, vaikka se on uuvuttavaa. Työtä haluaa lisää, vaikka se vie leijona osan vapaa-ajasta. Olen lopettanut kesätyöni, ja hamuan jo lisää. Pelottaa se kun jotuuu elämään sykyn tullessa ja koulun alkaessa vaan tuilla. Tahdon elää omilla rahoilla, enkä vaan joillakin rahoilla jotka joka kuussa tulee enkä tiedä edes oikeastaan keneltä. Se tuntuu epävarmalta. Tuntuu taas pitkästä aikaa että kohta se matto vedetään taas jalkojen alta. Voin nähdä sen kohtauksin sieluni silmin hidastettuna. Onhan sitä jo jonkun aikaa vietytty aika mukavaa elämää, ja nyt tuulen suunnan on aika vaihtua. Ei makeaa mahan täydeltä, vai?

Tahtoisin myös tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan, sillä viime aikoina olen sukeltanut usein menneisiin hetkiin. Niihin hetkiin kun olin mökillä ja tein kärrynpöriä, ja pikkukivet pistelivät käsiäni. Muitelen hetkiä jolloin eli vain hetkessä, niissä sen hetkisissä tunteissa ja ajatuksissa. Sen suurempaan huolta mitä seuraavaksi tapahtuu. Nyt täytyy oikeasti miettiä, oikeasti pelätä ja huolestua. Kyse on omasta tulevaisuudestani. Mietin, tätäkö se kuuluisa aikuistuminen on? Jatkuvaa tasapainoinen ja onnellisuuden hakua.

Onko "aikuistuminen" työpaikan hakemista, siinä pysymistä ja ylentymistä? Työpäivän loppuessa pohdintaa siitä mitä ruuaksi tekisi? Illalla nukkumaan mennessä  tietäen että huomenna odottaa sama. Tai ehkäpä ei? Ehkäpä sitä hankkisi uuden harrastuksen, ehkä olisi muutakin elämää kun työ. Ja jos onnistaa ehtii nähdä joskus kavereitakin. En osaa edes kuvailla sitä kaikkea mikä on muuttunut, ja tulee muuttumaan kun elää "itsenäisesti". Ei, tämä ei ole aina mukavaa, mutta jokainen kuitenkin tulee kokemaan tämän ihanuuden ennemmin tai myöhemmin. Toisaalta, ei vanhemman luona asuminen ollut tätä hehkeämpää, mutta tämä on tietysti omalla tavalla haastavampaa, mutta mitä sitä nyt voi odottaakkaan?

Minulla olisi kuitenkin yksi toive, se että saisin olla päivän taas lapsi. Edes päivän tiedoton kaikesta mitä nykyhetki tuo tullessaan. Edes yhden päivän kantamatta huolta mistään. Mutta tämähän on täysin mahdotonta, vai onko?

Herääminen

Kävin tässä pitkästä aika vaa alla, ja olin lievästi järkyttynyt näkemästäni. Yleensä en ajattele painoa, ja että sillä olisi suurta vaikutusta minä kuvaani. Mutta kyllä sillä on. Olen lihonnut kesän aikana melkein 5 kiloa! Ja viimeisen kuukauden aikana, ainakin kaksi! Pistää kyllä miettimään syömistottumuksia. Olenhan aikasemminkin maininnut siitä kuinka olen tullut sokeri riippuvaiseksi, ja pienet napostelut melkeinpä joka päivä tekee kyllä tehtävänsä.

Tämä on asia mitä en voi kieltää itseltäni, olen syönyt huonosti. Vaikka olen luullut syöväni paremmin kuin koskaan. Jossain kyllä nyt mättää. Voisin aina tietysti alkaa pitämään ruokapäiväkirjaa, mutta edelliset muistat siitä ovit kovin pakkomielteiset. Joten harkitsen erittäin tarkkaan, ennen kuin ryhdyn siihen rumbaan taas uudestaan.

Tiedän mitä pitäisi tehdä, ja tiedän että pystyn muuttaa ruokatottumuksiani jos vain haluan. Sehän käy käden käänteessä. Mutta varaudun aluksi kyllä huonotuulisuunteen, kun kehoni lakkaa saamasta päivittäistä sokeri annosta. Vähemmän hiilihytraatteja, etenkään niitä nopeita. Enemmän tavallista ruokaa, ja hedelmiä. Ehkä tämä tästä, toivottavasti. Koska se että olen viimepäivinä kokenut ahdistuksen tuntemuksia, ei tiedä nyt hyvää. Eikä auta asiaa. Jääkäämme odottamaan jännittyneinä mihin suuntaan tämä menee.

Haikeus

Aurinko paistoi ja istuin kahden vanhuksen kanssa penkillä. Katson vastapäässä olevaaa lastentarhaa. Lapsuuttani muistellen. Pitkään ollut katkera "minulla oli vaikea lapsuus" asenne alkaa murenemaan. Vaikka kyllähän se sitäkin oli, mutta myös mahtui myös hyviä hetkiä. Muista kuinka keinuin tarhassa, ja olimme kaverini kanssa "naimisissa, kihloissa, riidoissa" -leikkiä. jos menimme samaa vauhtia olimme naimisissa, jos emme ihan menneet olimme kihloissa jne. Olisipa se todellisuudessa yhtä helppoa.

Lapsen mielikuvitus on rajaton ja arvokas asia, vanhemmiten sen taidon menettää. En osaisi esimerkiksi enää leikkiä pehmoleluillani kuten ennen. Lapsena olo on korvaamatonta, ja se että saa olla lapsi. Se on hyvin lyhyt aika elämästä, ja silti yhä varhaisemmassa iässä lapset haluavat olla "aikuisia". Eräskin päivä näin porukan  noin 12-14 vuotiaita, ja he olivat pummineet joltain juopolta tupakkaa. On kovin vaikea ymmärtää miksi pitää noin nuorena kokeilla ja ajatuksiini hiipii " ei sillon minun nuoruudessani" ihan kuin olisin joku vanhus. Vaikka olenhan vasta 18 kesänen.

9 vuotta olen laulanut aina kevät juhlassa ".. ja suvi suloinen", se hetki oli aina ihanan kesäloman alun merkki, joka kruunasi kesän alkaneeksi. Kotona osotti kakkua ja limsaa, ja lähtö mökille heti kun siitä hössötyksestä selvisi. Reppuun tuli mukaan ainakin kymmenen pehmolelua, ja sitten vasta kaikki muu jos tilaa jäi. Matkalla ostettiin pommakkia ja turkkareita, joka oli joka tytön selviytymis ohje mökille mentäessä.

Perillä oltaessa juostiin taloa ympäri yläkerran vinttiä myöten. Ja sitten rauhotuttiin leikkimään mitä ikinä keksittiinkään, vaihtoehtoja oli paljon. Pihalla saattoi pelata crokettia, tehä kärrynpyöriä, heittää tikkaa, pelata sulkkista tai keinua itse tehdyssä keinussa. Tekemistä riitti, vaikka toisinaan tuntui ettei mökillä ole sitten niin mitään tekemistä. Iltaisin saattoi katsoa telkkaria keinutuolista ja syödä tuoretta sämpylää voin ja juuston kera. Sekä tietysti kaakaota juoden. Aamupalaksi tarjoiltiin mannapuuroa punasilta muovilautasilta, ja sokeria muistan laittaneeni myös aikamoisen määrän. Oli se vaan niin hyvää.

Niin paljon liittyy hyviä muistoja mökkeilyyn, mutta harmikseni kyseistä mökkiä ei ole enää mummini omistuksessa. Ehkäpä vielä joskus käyn tienpäädyssä kurkkimassa josko se olisi autiotalo ja siitä kotini tekisin.