Sekasortoa

Olen nyt tilanteessa, jossa pitäisi tehdä jotain, kokoajan. Jos haluaa saavuttaa hyvän omatunnon, plus paljon muuta.
Nimittäin minulla alkaa olemaan melko kiire saada uusi asunto, sekä töitä.. Ainiin ja se kämppis. Olen kyllästynyt ainaiseen työnhakuun, ja stressiin. Hakemuksia kun on tullut läheteltyä jo muutama, eikä vastausta kuulu mistään. Sama homma kämppiksen etsimisen kanssa, ilmoituksia olen laittanut mutta vastausta ei kuulu. Eilen, pienen hetken ajan (n 5 sekuntia) tunsin itseni hyväksi, ja että kyllä kaikki järjestyy. Koska eihän tämän huonommaksi voi enää mennä, vai..

Yksi asia mikä auttaa, on säännöllinen liikunta. Ei pääse röhnöttämään liikaa koneella, ja saa ylimmääräset rasvat kyytiä. Myös liikunnan jälkeinen olo on aivan parasta. Treeni ohjelmani vaihduttua, olen viime aikona ollut siihen hieman tyytymätön. Se on melko yksipuolinen, ja turhan vakava. Treenaamisen pitäisi kuitenkin olla myös hauskaa. Olen tässä pohtinut että tarvitsisin myös muutosta ruokavaliooni, mutta köyhällä opiskelija budjetilla ei paljoa uskalla alkaa soveltaa nykyistä ruokavaliota, mikä on sangen yksipuolinen. Muutokset kun ovat melko pelottavia. Leivästä olisi kuitenkin taas hyvä päästä eroon, siinä kun on turhan paljon niitä hiilareita. Enemmän minua auttaisi proteiini pitoiset ruuat, mutta ne veivät minulta kerran nälän, pariksi viikoksi. Se ei ollut kovin kivaa.

Venyttely on kivaa. :P ( 8< )

Se tunne kun...

Valokuavausta harrastavan kootut ongelmat ja haasteet.

*Se tunne kun tapahtuu ja linssisuojus on unohtunut väärään paikkaan
* Se tunne kun tapahtuu ja on väärä putki
*Se tunne kun tapahtuu ja kamera on kotona
*Se tunne kun tapahtuu ja tapahtumapaikassa on säkkipimeää
*Se tunne kun tapahtuu ja käytössä on sigma 70-300mm
*Se tunne kun tapahtuu ja on väärät asetukset
*Se tunne kun yrittää vääntää itsensä mitä ihmeellisimpiin asentoihin saadakseen hyvän kuvan, eikä sitä saa.
*Se tunne kun kamera ei ole samaa mieltä tarkennuksesta
*Se tunne kun kamera ei tarkenna
*Se tunne kun kamerasta on akku loppu huonona hetkenä
*Se tunne kun muistikortti unohtuu, vaikka tietokoneeseen.. eikä ole mukana siellä missä pitäisi
*Se tunne kun akku unohtuu laturiin
*Se tunne kun kaverit ei saa ottaa kuvia (käyttää zoomia)


*Se tunne kun kello on jo h*lvetin paljon ja pitäisi olla jo nukkumassa!

Mukana tunnon tuskia jakamassa ainu.

Unelmointia

Olen tässä jo jonkinaikaa pohtinut lähtöä pohjoiseen. Niin kylmään, ja kauniiseen. Kesiin yöttömiin, ja värikkäisiin syksyihin. Tunnen hyvin mielenkiintoista vetovoimaa pohjoiseen, mikäköhän siinä on? Kenties se kiireettömyys, ystävälliset ihmiset vai halvat vuokrat? Jokin siinä on.

Kun kouluni olen käynyt, olisin ensi kesänä vapaa kuin taivaan lintu. Vapaa maistamaan toisenlaista elämää, toisenlaisessa ympäristössä. Täällä helsingissä pröystäillään kaupunkilaisuudella ja hyvillä kulkuyhteyksillä. Mutta tuonnenpana voi sanoa että on sitä luontoa, ja miksikäs sitä edes koko ajan tarvisi jonnekkin mennä? Ja jos nyt kauppaan tarvii päästä, niin jalkaa toisen eteen. Ja saattaisi myös huomata kuinka vyötärö jostain kumman syystä on alkanut kaventua. Onhan minulla kuitenkin jalat, joten miksi en käyttäisi niitä. Tai vaikkapa pyörää?

Tietysti jokaisessa paikassa on myös huonot puolensa, mutta kokemus sekin. Kaamos aika ( voi täyttää asunnoin kynttilöillä), Lukuisat lentävät pörräävät öttiäiset ( PAKKO SINNE SOILLE MENNÄ?? ) Yöttömät kesät ( voiko siitä edes valittaa? :D  ja verhoja saa kaupasta)

Kirjoitanpi myöhemmin aiheesta lisää :P

No more questions.

Suorastaan surkuhupaisaa kun tulee psyykkisia kipuja, joista ei ole pakokeinoa. Sitä voi sielunsa silmin nähdä itsensä leijailemassa kuplassa, ympärilläänsä vai kysymysmerkkejä. Niistä ei saa otetta vaikka haluaisi. Vaikka elämäni on nyt vähän lievästi epäjärjestyksessä, en usko tämän olon johtuvan siitä, sen on oltava jotain muuta. Häätö asunnosta, tai tietoinen muttei tarkoituksellinen huonosti syöminenkään ei voi mitenkään olla syynä. Tämän ahdistukseni juuret on oltava jossain muualla, mutta missä?

Mistä löytää keino purkaa oloa, kun ei omista edes vesivärejä? Joilla halutessaan voisi hienosti päästää luovuutensa valloilleen, ihan vaan ettei oma psyykkeeni värittyisi täysin mustasta. Vai voisikohan auringon vähäisyys vaikuttaa ajoittaisiin pimeisiin ajatuksiin? Olen huomannut että syyllisyys ottaa osansa arjestani toisinaan. Silloin kun tietää tehneensä oikein ja olevan ylpeä itsestään jostakin syystä, itsensä palkitseminen milloin milläkin tuntuu erittäis kyseenalaiselta. Ansaitsenko todella tämän, onko minulla riippuvuus tähän johonkin? Enkö pysty vastustamaan herkkuja, oli ne sitten syötävää tai juotavaa.

Haluaisin todella jonkun todistelevan minulle että olen ansainnut jotain, eikä tarvitse potea syyllisyyttä turhan takia. Ja että kyllä minulla on itsekuria vaikka olenkin itselleni armollinen. Mihin voin vetää henkilökohtaisen rajani herkuissa ja alkoholin käytössä kun kyseessä on oman kehoni hyvinvointi. Etenkin kun yrittää saada parempaa lihaskuntoa, sekä ihan vain sitä kuuluisaa peruskuntoa. Että portaiden käveleminen vaikka kahdeksanteen kerrokseen ei hengästytä.

Heureka!

Noin viikko sitten sunnuntaina aloitin treenaamisen, uuden elämäntavan. Tämä elämäntapa vei tosin mukanaan ruokahaluni. Ei sillä että liikkuminen saisi minut inhoamaan ruokaa, ruokaa vaan ei tee enää mieli. Tämä on mielenkiintoinen tunne, ja täysin uudenlainen. Sillä edes silloin kun minulla oli ortorexia, en menettänyt ruokahalua, vaan se oli tietoinen päätös vältellä tiettyjä ruokia. Nyt minun ei yksinkertaisesti tee mieli syödä mitään, vaikka vatsa huutaa anna ruokaa! Silloin kun vähiten odottaa muutosta, se tapahtuu. Tosin en tiedä onko tämä positiivinen juttu. Koska rakastan ruokaa ja syömistä, en tosin enää.

Onneksi löysin kuitenkin tähän vastauksen, ja voin nyt huokaista helpotuksesta. Vaikka ei tämäkään tuonut ruokahaluani takaisin. Alla linkki.

http://www.tiede.fi/uutiset/2630/proteiinit_vievat_nalan

Wrong Size

Tänään, kun kävin ystäväiseni kanssa ostoksilla. Katselimme kaupassa  kaiken näköisiä vaatetuksia, mm rintsikoita. Noh, näin eräät todella kauniin väriset, huvikseni selasin koko laput vaikka tiesin ettei omaa kokoani löytyisi. Voi tätä pettymystä, mutta eipä tämä vielä mitään. Alennuksessa oli alushousuja, ne olivat puolestaan liian isoja, toisin kun rintaliivit. Noh, törmäsinpä vielä alennuksessa oleviin sukkiin jota olisin kipeästi tarvinnut. Tietysti nekin olivat liian pientä kokoa. Pientä turhautumista sanoisinko. Ironista melkeinpä.

Kyse oli ehkä lähinnä huonosta tuurista, mutta yleisottaen. Ärsyttää, koska  valmistetaan vain standardi kokoja, joko liian isoja tai liian pieniä, liikaa. Entäs me väliin putoajat? Eikö meille jää mitään? Miksei voi olla normaalia että kurvit sattumat olemaan normaalia isommat, mutta muuten kuitenkin normaali kokoinen, miksi oi miksi? Haluaisin ruveta alusvaatteiden suunnittelijaksi, ja ihan yleisestikkin vaatteiden. En mahdu tavallisimpiin vaatteisiin, ja miksi pitäisikään? Eikö minullakin olisi oikeus istuviin ja mukaviin vaatteisiin?

Eikä tämä vielä tähän lopu. Kävimme myös syömässä, tai oikeastaan vaan minä söin. Mutta olen huomannut, että minulla on tarve (kehittävään) kritiikkiin. Haluan muuttaa asioita paremmaksi. Esimerkiksi joitakin ruoka paikkoja, harmikseni tässä paikassa ei ollut palaute lappuja, joten en voinut jättää heille kehityskelpoisia ideoitani. Ruoka annos jonka söin, oli kermainen lohikeitto. Todella hyvää, paitsi. Keitossa olleet perunat olivat jotenki jauhoisen makuisia, jotenkin vaan oudon makuisia.

Kyseiseen ruoka paikkaan vielä liittyen. Paikan yleisvaikutelma oli hienostunut ja kallis. Kyseinen paikka kun oli sentään A la carte. Tämä olisi mennyt muuten läpikin, mutta paikan menu paljasti totuuden. Jossakin on säästetty kun menut oli päällystetty kontaktimuovilla. Sääliksi käy. Hinnat olivat edukkaat, ja paikka muutenkin laadukkaan olonen. Mutta miksi tässä pienessä asiassa piti alkaa säästämään? Kaiken lisäksi menu oli sininen, mikä ei sopinut muun värimaailman kanssa yksiin. Toinen mikä pisti silmää oli asiakas kunta. En halua nostaa itseäni muiden yläpuolelle, enkä varmasti osaisi syödä hienon hienossa ravintolassa hienosti. Mutta sen pari kertaa mitä kyseisessä paikssa olen asioinut, olen pikkulapsia nähnyt juoksentelemassa pitkin ravintolaa ja sen ulkopuolella. Sekä tähän paikkaan on menty melkeinpä kotihousut jalassa. Mikä ei mielestäni sovi tälläisen ns hienon paikan "pukukoodiin". Tietysti jokainen saa pukeutua miten haluaa, mutta kai jossain mene soveliaisuuden raja?

Voisin kirjottaa tästä kyseisestä paikasta vielä pitkän liutan, mutta säästän teidät siltä vaivalta.
Olen puhunut.

Pettymyksiä ja onnellisia hetkiä

Koin  tänään jotain ainutlaatuista, mutta jostain syystä on sellainen jännä olo että en olisi ansainnut sitä. Tai että ei se ole mitään niin hienoa, vaikka se on. En tiedä mikä minua vaivaa. Nytkin tuntuu ettei pitäisi kirjoittaa, ja jokin sisimmissäni laittaa vastaa, mutta en aijo luovuttaa. Näin tänään Yoshiro Takashin ilmi elävänä. On ollut koko päivän sellainen, erittäin hypetys olo. Tekisi mieli vain kiljua, koska onhan se nyt aika _hienoa_. Ikävä kyllä kamera ei tarttunut mukaan, joten ikuistuuksia vain puhelimen muistissa.

 

Lopuksi aiheesta poiketen haluaisin vielä heittää pari painavaa perunasäkkiä hartioiltani pois.

Ensinäkin, tänään kun kävin Kotipizzassa syömässä, tyydyttämässä nälänhimoni. Limu joka oli ilmasta, jota otin vain koska en halunnut ottaa pullovettä. Oli vetistä ja hiilihapotonta, jokainen varmaan tietää miltä limu maistuu ilman happoja? Hirveältä. Toisekseen, pizza tuli noin 5-10minuutissa. Ei siinä mitään, mutta pizzan laatu oli sen mukaista. Pohja oli olematon, jos pohjaksi voi sanoakkaan, ja täytteet näyttivät hutaistulta, ja sellaisesta löysältä mössöltä. Ei tippaakaan ammattitaitoa, eikä kiinnostusta pizzaa kohtaan ja se näkyy jäljessä. Olen erittäin pettynyt. Kyseissessä ruokapaikassa ei ollut edes asiakkaita nimeksikään, eikä siltikään voitu tehdä pizzaan huolellisesti nähty edes hitusesti vaivaa, mutta ei.

Ei mulla muuta.

Onnistuminen

Tuntuu melkein hävyttömältä kirjoittaa sellaisestakin kun onnistuminen, kuin se olisi suurin synti maailmassa. Miten mahdollista että minäkin voin onnistua, tuntuu illuusiolta. Mutta kun se tapahtuu, tekisi mieli kertoa siitä koko maailmalle. Vaikka onnistumiseni ei ole kummoinen, se aiheutti enemmän iloa kun uusi elokuva hyllyssä, mikä on jo aika hyvin. Pääsin nimittäin Megaeläimeen työharjoitteluun. Vaikka se onkin vain harjoittelu, eikä siitä makseta palkkaa. Koen oloni hyväksi, onnistuneeksi. Melkein erinomaiseksi. Vähättelen mielessäni asiaa sillä työharjoitteluun megaeläimeen on erittäin helppo päästä, kenelleppä ei kelpaisi ilmainen työvoima.

Mutta tälläiselle nuorelle tyttöselle pelkkä työharjoittelu voi avata mahdollisuuksien täyteisiä ovia, melkein repsallaan mutta kuitenkin vain vähän raollaan. Juuri sen verran että joku saattaa huomata, tai sitten ei. Aion tehdä kaikkeani ja enemmän, jos vaikka pääsisin ihan töihinkin. Sillä töideni tarve on erittäin suuri. Uskoisin myös työpaikan olevan  miellyttävä, olenhan ollut siellä aikasemminkin harjoittelussa. Kun on tarpeeksi epätoivoinen, sitä tekee kaikkensa, ja jaksaa innostua pienistä kivistäkin.

Toinen hätkähdyttävä, muttei niinkään ehkä jollakin tavalla iloinen asia. Sain kirjeen helsingin ja uudenmaan sairaanhoitopiiriltä. Siinä kerrottiin alkutilanteestani hakiessani psykologin juttusille, ja diagnoosini joita oli kaksi. "Olen diagnosoitu, olen siis olemassa!". Jäin erittäin pohtivaan tilaan kirjettä lukiessani edemmäs, siinä kerrottiin myös siitä miten olin päässyt eteenpäin, olin onnistunut tulemaan tasapainoisemmaksi ihmiseksi. Eheämmäksi. Tuli hyvä mieli että paperilla on mustaa valkoisella siitä mitä olen onnistunut jättämään taakseni, ja mihin suuntaan olen menossa. Se tuo lohdullisen olon, olen onnistunut.

Hämmennys

Kävelen lähelle kallion reunaa, käännyn selkä tuulenpuuskaa vasten ja annan painovoiman tehdä tehtävänsä.

Toisinaan tämä käy mielessäni, ei kuitenkaan konkreettisella tasolla. En jaksa enää pelätä, se väsyttää henkisesti. Olen viime aikoina havahtunut siihen etten oikeasti halua olla yksin. Ja tämän myötä sellainen tietynlainen menettämisen pelkokin on laantunut. Olen avoimen toiveekas että ehkä jotain jossain vaiheessa tapahtuu, en aijo kuitenkaan olla asian suhteen oma alotteinen. Jotain tapahtuu, jos on tapahtuakseen.

Jollain tavalla tämä tuntuu itsensä pettämiseltä. Jokin niin tuttu ja turvallinen ajatus, ja sitten sitä enää olekkaan? Entä jos se en olekkaan minä, vaan sisintä ohjaakin jokin muu? Niin pelottavalta se tuntuu. Vähän kun sanoisi että omena onkin päärynä, ja toisteppäin. Se ei vaan käy järkeensä, eikä käy tämäkään.

Se tunne..

Kun paino on pudonnut, tekemättä oikein yhtään mitään. Lähes joka päivä, vähän. Kirjoitin tuossa taannoin sokeririippuvaisuudestani. Päätin sen myötä jättää ahaa ja suffel patukat kauppaan, enkä jätskiäkään sen koommin ole ostanut. Ja mitä kävikään?  Olen laihtunut melkein kaksi kiloa. Enkä ole rajoittanut syömisiä muuten, että en ole ostanut vain noita päivittäisiä sokeriannoksiani. Kaiken muun herkun olen kyllä sallinut. Sillon tällöin.Tunnen olevani vapaa sokerista, kun ei ole pakottavaaa tarvetta enää saada sokeria. Voisin jopa sanoa että olen ylpeä itsestäni. Ja neuvoksi muille saman asian kanssa pähkäileville, sokeri on ihan hyvästä. Kunhan sillä ei ruoki itseään joka päivä, koska siinä vaiheessa keho alkaa vaatimaan enemmän ja enemmän. Ainakin minun tapauksessani. Tässä asiassa epäsäännöllisyys kunniaan.

Past, Today & Future

Olen tässä, istun sängyn reunalla. Tuntuu pakahduttavalta, tuntuu että täytyisi tehdä jotain. En tahto vain istua.Töissä ollessa työhön tottuu, vaikka se on uuvuttavaa. Työtä haluaa lisää, vaikka se vie leijona osan vapaa-ajasta. Olen lopettanut kesätyöni, ja hamuan jo lisää. Pelottaa se kun jotuuu elämään sykyn tullessa ja koulun alkaessa vaan tuilla. Tahdon elää omilla rahoilla, enkä vaan joillakin rahoilla jotka joka kuussa tulee enkä tiedä edes oikeastaan keneltä. Se tuntuu epävarmalta. Tuntuu taas pitkästä aikaa että kohta se matto vedetään taas jalkojen alta. Voin nähdä sen kohtauksin sieluni silmin hidastettuna. Onhan sitä jo jonkun aikaa vietytty aika mukavaa elämää, ja nyt tuulen suunnan on aika vaihtua. Ei makeaa mahan täydeltä, vai?

Tahtoisin myös tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan, sillä viime aikoina olen sukeltanut usein menneisiin hetkiin. Niihin hetkiin kun olin mökillä ja tein kärrynpöriä, ja pikkukivet pistelivät käsiäni. Muitelen hetkiä jolloin eli vain hetkessä, niissä sen hetkisissä tunteissa ja ajatuksissa. Sen suurempaan huolta mitä seuraavaksi tapahtuu. Nyt täytyy oikeasti miettiä, oikeasti pelätä ja huolestua. Kyse on omasta tulevaisuudestani. Mietin, tätäkö se kuuluisa aikuistuminen on? Jatkuvaa tasapainoinen ja onnellisuuden hakua.

Onko "aikuistuminen" työpaikan hakemista, siinä pysymistä ja ylentymistä? Työpäivän loppuessa pohdintaa siitä mitä ruuaksi tekisi? Illalla nukkumaan mennessä  tietäen että huomenna odottaa sama. Tai ehkäpä ei? Ehkäpä sitä hankkisi uuden harrastuksen, ehkä olisi muutakin elämää kun työ. Ja jos onnistaa ehtii nähdä joskus kavereitakin. En osaa edes kuvailla sitä kaikkea mikä on muuttunut, ja tulee muuttumaan kun elää "itsenäisesti". Ei, tämä ei ole aina mukavaa, mutta jokainen kuitenkin tulee kokemaan tämän ihanuuden ennemmin tai myöhemmin. Toisaalta, ei vanhemman luona asuminen ollut tätä hehkeämpää, mutta tämä on tietysti omalla tavalla haastavampaa, mutta mitä sitä nyt voi odottaakkaan?

Minulla olisi kuitenkin yksi toive, se että saisin olla päivän taas lapsi. Edes päivän tiedoton kaikesta mitä nykyhetki tuo tullessaan. Edes yhden päivän kantamatta huolta mistään. Mutta tämähän on täysin mahdotonta, vai onko?

Herääminen

Kävin tässä pitkästä aika vaa alla, ja olin lievästi järkyttynyt näkemästäni. Yleensä en ajattele painoa, ja että sillä olisi suurta vaikutusta minä kuvaani. Mutta kyllä sillä on. Olen lihonnut kesän aikana melkein 5 kiloa! Ja viimeisen kuukauden aikana, ainakin kaksi! Pistää kyllä miettimään syömistottumuksia. Olenhan aikasemminkin maininnut siitä kuinka olen tullut sokeri riippuvaiseksi, ja pienet napostelut melkeinpä joka päivä tekee kyllä tehtävänsä.

Tämä on asia mitä en voi kieltää itseltäni, olen syönyt huonosti. Vaikka olen luullut syöväni paremmin kuin koskaan. Jossain kyllä nyt mättää. Voisin aina tietysti alkaa pitämään ruokapäiväkirjaa, mutta edelliset muistat siitä ovit kovin pakkomielteiset. Joten harkitsen erittäin tarkkaan, ennen kuin ryhdyn siihen rumbaan taas uudestaan.

Tiedän mitä pitäisi tehdä, ja tiedän että pystyn muuttaa ruokatottumuksiani jos vain haluan. Sehän käy käden käänteessä. Mutta varaudun aluksi kyllä huonotuulisuunteen, kun kehoni lakkaa saamasta päivittäistä sokeri annosta. Vähemmän hiilihytraatteja, etenkään niitä nopeita. Enemmän tavallista ruokaa, ja hedelmiä. Ehkä tämä tästä, toivottavasti. Koska se että olen viimepäivinä kokenut ahdistuksen tuntemuksia, ei tiedä nyt hyvää. Eikä auta asiaa. Jääkäämme odottamaan jännittyneinä mihin suuntaan tämä menee.

Haikeus

Aurinko paistoi ja istuin kahden vanhuksen kanssa penkillä. Katson vastapäässä olevaaa lastentarhaa. Lapsuuttani muistellen. Pitkään ollut katkera "minulla oli vaikea lapsuus" asenne alkaa murenemaan. Vaikka kyllähän se sitäkin oli, mutta myös mahtui myös hyviä hetkiä. Muista kuinka keinuin tarhassa, ja olimme kaverini kanssa "naimisissa, kihloissa, riidoissa" -leikkiä. jos menimme samaa vauhtia olimme naimisissa, jos emme ihan menneet olimme kihloissa jne. Olisipa se todellisuudessa yhtä helppoa.

Lapsen mielikuvitus on rajaton ja arvokas asia, vanhemmiten sen taidon menettää. En osaisi esimerkiksi enää leikkiä pehmoleluillani kuten ennen. Lapsena olo on korvaamatonta, ja se että saa olla lapsi. Se on hyvin lyhyt aika elämästä, ja silti yhä varhaisemmassa iässä lapset haluavat olla "aikuisia". Eräskin päivä näin porukan  noin 12-14 vuotiaita, ja he olivat pummineet joltain juopolta tupakkaa. On kovin vaikea ymmärtää miksi pitää noin nuorena kokeilla ja ajatuksiini hiipii " ei sillon minun nuoruudessani" ihan kuin olisin joku vanhus. Vaikka olenhan vasta 18 kesänen.

9 vuotta olen laulanut aina kevät juhlassa ".. ja suvi suloinen", se hetki oli aina ihanan kesäloman alun merkki, joka kruunasi kesän alkaneeksi. Kotona osotti kakkua ja limsaa, ja lähtö mökille heti kun siitä hössötyksestä selvisi. Reppuun tuli mukaan ainakin kymmenen pehmolelua, ja sitten vasta kaikki muu jos tilaa jäi. Matkalla ostettiin pommakkia ja turkkareita, joka oli joka tytön selviytymis ohje mökille mentäessä.

Perillä oltaessa juostiin taloa ympäri yläkerran vinttiä myöten. Ja sitten rauhotuttiin leikkimään mitä ikinä keksittiinkään, vaihtoehtoja oli paljon. Pihalla saattoi pelata crokettia, tehä kärrynpyöriä, heittää tikkaa, pelata sulkkista tai keinua itse tehdyssä keinussa. Tekemistä riitti, vaikka toisinaan tuntui ettei mökillä ole sitten niin mitään tekemistä. Iltaisin saattoi katsoa telkkaria keinutuolista ja syödä tuoretta sämpylää voin ja juuston kera. Sekä tietysti kaakaota juoden. Aamupalaksi tarjoiltiin mannapuuroa punasilta muovilautasilta, ja sokeria muistan laittaneeni myös aikamoisen määrän. Oli se vaan niin hyvää.

Niin paljon liittyy hyviä muistoja mökkeilyyn, mutta harmikseni kyseistä mökkiä ei ole enää mummini omistuksessa. Ehkäpä vielä joskus käyn tienpäädyssä kurkkimassa josko se olisi autiotalo ja siitä kotini tekisin.

Ei mitään sanottavaa

Vain kuva.

Vertailua

Olen viime aikoina pohtinyt yleisesti seurustelua. Sitä kuinka kaksi ihmisten haluavat olla toistensa kanssa, ja elää onnellisena. Omassa pienessä mielessäni nään kuitenkin kuinka korttipakka kaatuu ennen kuin sitä on edes tehtykkään. Kovin skeptinen olen asian suhteen, ikävä kyllä. Haluaisin uskoa seurusteluun ja ihailla sitä, mutta en vain voi. Olisi edes yksi kaunis esimerkki jostakin parista jotka olisitvat yhdessä koko elämänsä, ja mielellään että se tapahtuisi lähipiirissä. Näin näkisin että se todella olisi mahdollista. Haluaisin kovasti uskoa siihen että rakkaus saa ihmiset pysymään yhdessä, vaikka kyllä siihen muutakin tarvitsee. Mutta rakkaus, että siinä olisi oikeasti jotain maagista.

Mies ja nainen, kivi ja sakset. Kaksi ajatusmaailmaltaan jokseekin niin erillaista ihmistä. Sanotaan että miehet ja naiset ovat eri planeetoilta, en oikeasti ihmettelisi jos olisi. Mutta mistä kiikastaa kun kommunikaatio ei tomi? Olen lukenut paljon aiheesta, ja todennut sen pitävän paikkansa. Se kuinka miehet eivät huomaa tiskejä altaassa, tai eivät vain halua huomata. Ja se kuinka nainen näkee vaikka sadan metrin päästä sen yhden likaisen lusikan pöydällä.

Eri sukupuolet huomioivat eri asioita. Mut pahinta on ehkä haluta suhteelta eri asioita. Muutenkin ehkä hankalaa, kun ei olla mitään ajatusten lukijoita. Miehet loukkaavat, koska ajattalevat ehkä vasta kun ovat sanoneet. Naiset loukkaantuvat, koska kuulevat mitä haluavat kuulla. Vaikka ihmisen äänensävy kertoo sanottavasta paljonkin, niin on myös siitä kiinni ajatteleeko sen positiivisesti vai negatiivisesti miten asiaan suhtautuu. Asia monin puolin kovin mutkikas, eikä seurustelu ole missään nimessä yksinkertaisemmista päästä.

Mutta mitkä salaiset ainesosat saavat ihmiset kestämään toisiaan vuodesta toiseen? Voisin aivan hyvin vietää pienen ikuisuuden tämän aiheen parissa, onhan ihmissuhteet kuitenkin suuri osaa elämäämme. Oli sitten kyse ystävyys tai parisuhteista. Mutta koska kello on sen verran että tällä tytöllä on  nukkumaanmeno aika, niin jätän tämän aiheen tällä kertaa tähän.

 

Mutta mistä sitten tietää milloin on hyvä jäädä ja milloin kannattaisi vaan hypätä pois?

Ahneus

 

Ahneus voi tarkoittaa ainakin seuraavia asioita:

• Ahneus, yksi seitsemästä kuolemansynnistä
• Ahneus, Erich von Stroheimin mykkäelokuva
• Mutta se on myös paljon muutakin

Mistähän alottaisin, no vaikkapa siitä että kanaa ei ole olemassa. Ei ainakaan suomessa. Toki niitä saattaa olla maatiloilla, mutta sanonta "syökää kanaa" on hieman virheellinen. Eksyttyäni hakaniemen kauppahalliin sain tietää ettei suomessa myydä kanaa, ainoastaan broileria. Surullista sinäinsä. Minä "kasvissyöjä" olisin ehkä jopa mahdollisesti hyvällä omatunnolla voinut syödä luomu kanaa, jos sellaista siis olisi. Sain kuulla että ranskaan täytyisi lähteä jos sitä halajaisin. Sinne siis.

Tosiaan ei tämä vielä tähän jää. En aijo saarnata siitä kuinka broileri  ei ole kovin eettistä, kyllä sen jokainen tietää joka viitsii googlea käyttää. Mutta niille jotka eivät, niin tässä teille. "Broileri on nopeakasvuiseksi ja raskasrakenteiseksi lihantuottajaksi jalostettu kana. Broileri ei siis ole oma lintulajinsa, vaan kanarotujen risteytyksellä aikaansaatu hybridi. Suomen kaikki broilerit ovat Ross-yhtiön kehittämiä hybridejä, jotka tuodaan Suomeen Skotlannista." Että silviis.

Viimeiseksi muttei vähäisemmäksi, haluaisin mainita siitä kuinka maailma on epätasapainossa mm ruuan suhteen. Afrikassa nähdään nälkää, mutta mihin menevät ne kaupoissa olevat viimeinen päiväys tuotteet jos ei kukaan niitä ole ehtinyt ostaa. Toki osa menee kaupan henkilö kunnalle, mutta paljon menee myös aivan hukkaan. Ruokaa on muutenkin suomessa vaikka muille jakaa, mutta myös muissa ns "hyvinvointi valtioissa". Minua kiehtoo eritoten se kuinka ruokaan vielä ängetään säilöntä aineita. Ymmärrän että haluamme ruuan säilyvän. Mutta vesi kielellä odottavat ne nälkäiset ihmiset köyhissä maissa, kun me vain säilömme ruokaa kun muilla olisi sille vähän parempaa käyttö. Nimittäin syöminen.

Joten eikö voitaisi pistää hevon kuusen ne kaikenmaailman lisä ja säilöntä aineet, ihmisillä on ympäri maailmaa nälkä. Voitaisiko antaa edes se vähäinen ylimmääräinen niille, kun meillä sitä näyttää riittävän. Näkyyhän se ettei suomalaiset nälkää näe, kun diabeettes on joka kymmenellä suomalaisella. Että näin. Veikkaan ettei afrikkalaisilla paljoa ruokaa roskiin mene, mutta meillä senkun jäte vuoret kasvavat. Eikä pelkästään ruuasta. Sen sijaan että heitämme hukkaan, voisimme antaa vähän omastamme sinne jossa sitä todella tarvitaan. Kiitos.

Myönnän etten tiedä aiheesta koko totuutta, mutta en minä myöskään sokea ole.

Riippuvaisuus

Istun sänkyni laidalla ja mutustan suklaata. Huomasin tänään, ja eilen.. ja sitä edeltävänä päivänä. Että olen tullut riippuvaiseksi sokerista, koska keholleni olen sitä sännöllisesti antanut melkein joka päivä. Ja sen kerran kun se ei saanut, iskeä kauhea himo. Tavallisella kauppareissulla jään entistä pidemmäksi aikaa katselemaan karkkihyllyä ja pohtimaan mitäs sitä ottaisi. Tuntuu erittäin vaikealta lähteä, edes ilman yhtä suklaapatukkaa. Pakonomainen tarve ottaa edes jotain, koska kotiin tullessani ja koneelle istahtaessani huomaan tarvitsevani, sokeria.

On mielestäni erittäin kiehtovaa, mutta myös pelottavaa. Miten ajan myötä keho huutaa tarvitsevansa sokeria, vaikkei se sitä oikeasti tarvitse. Mutta jos johonkin on tottunut, siitä voi olla vaikea päästä eroon. Minua tämä alkoi häiritsemään koska en ikuna päivänä haluaisi olla riippuvainen juuri mistään, etenkään sokerista. Sokeri tekee vihaiseksi ja ärstyneeksi jos sitä ei saa. Enkä halua olla turhautunut jos en osta suklaata. Sinäinsä minulla ei olisi mitään terveydellistä syytä olla ostamatta, olenhan kuitenkin ihan normaali painoinen. Mutta se että on tullut riippuvaiseksi häiritsee kovasti.

Voisin toki pitää vaikka viikon tai kahden tauon herkuista, ihan vaan todistaakseni ettei ongelmaa ole. Mutta mitä sitä hyvää hylkäämään, ilman suurempaa ongelmaa. Ja kun suklaa on vielä halpaa, niin kannattaahan  sitä syödä. Todistetusti kun sehän tulee kallistumaan lähi aikoina, kun makeisten verot nostetaan kattoon. Mutta toisaalta jos melkein joka päivä syön suklaalevyn, voipi siitä pidemmän päälle koitua haittaa, vai voiko? Jos ei ylitä päivittäistä energian tarvetta, niin luulisi sen olevan ihan ok. Toisinaan tuntuu että teen ruuasta ongelman, vai tekeekö ruoka minusta ongelman?

Ilmiö

Olen tässä välillä pohdiskellut tätä bloggaus ilmiötä. Hyvin monet nykyään pitävät omaa blogia, omasta elämästään. Eli  omia "elämänkertoja" on enemmän kuin koskaan ennen. Olisi kiehtovaa tietää mistä tälläinen on saanut alkunsa. Mieleeni pyörähtää ajatus siitä, että ihmiset haluavat kokevansa juuri oman elämänsä tärkeäksi ja kiinnostavaks? Mutta eihän siinnä toisaalta mitään pahaa ole.

Onhan se kiinnostavaa että ihmiset kokevat juuri sinun elämäsi kiinnostavaksi. Jotain oikeasti kiinnostaa mitä söit aamupalaksi, missä kävit ja mitä teit. Kenties uudet vaatteet, niistäkin tahdotaan ehdottomasti kuvat. Oma elämä on yhtä äkkiä kaikkien käsillä. Melkeinpä kuka tahansa voi kurkistaa elämääsi ja nähdä mitä se pitää sisällään.

Joskus kauhisteltiin netissä sitä että jokuhan saattaa tunnistaa sinut ja tietää nimesi ynnämuuta. Nykyään sitä oikein paistatellaan että tässä on  minun elämäni, ja minun huoneeni. Katsokaa, sain uuden puhelimen! Kertooko nykyään kukaan enää oikeille ystävilleen mitä itselleen kuuluu. Helppohan se on sanoa "katso mun blogista" . Elämä on kadonnut nettiin, kirjaimellisesti. Ja olen tullut siihen lopputulokseen, että odotan vain päivää jolloin joku hyväksi käyttää tätä avoimuutta, ja sitten kenelläkään ei ole enää blogia, vai onko?

Hengähdys

Huomasin tässä netissä selaillessani, melkein pidättäväni hengitystä. Selailin sivuja ja luin juttuja. Mielessä kuitenkin pyöri ajatus "mene keittiöön syömään ja ota akkari mukaan". Mutta toisaalla mieleni syövereissä "oota, luen vielä tän, ja ton ja sit..". Miten koukuttavaa netin käyttö voikin olla, että oikea elämä ja oikeat tarpeet jäävät toissijaisiksi.

Muistan aikoinaan kun kävin paikassa nimeltä habbo hotel. Saatoin viettää siellä suurimman osan päivästäni, ja myös yöstäni. Pelottavaa näin jälkeenpäin ajateltuna. Mutta miettikää nyt, mitä tapahtuu jos yksi "peli" (vai miksi sitä nyt sanotaan) voi saada noin addiktoituneeksi. Mihin maailma on menossa? Tai pikemminkin, mihin suuntaan minä olin menossa? Kulutin myös rahaa paljon tuohon kyseiseen nettimaailmaan, joka oli silloinen elämäni.

Olisi pelottavaa olla vielä nykyisin johonkin noin riippuvainen, tai ehkäpä olenkin mutten vain huomaa sitä. Saatan taas selitellä sillä että nyt kirjotan niin en voi syödä. Mutta täällä kun luin eri blogeja sun muuta niin etsin inspiraatiota kirjoittaa tänne. Ja se toimii! Mutta tosiaan, kiehtoisi kovasti ajatus olla viikko täysin ilman konetta, mitäköhän siitäkin seuraisi? Luultavasti ei yhtään mitään. Mutta toisaalta, tuli sellainen olo että tekisi mieli koittaa. Ihan vain viikko. Mutta samantien tuli ajatus että mitä turhia todistella itselleni, pystyn siihen kuitenkin. Vai pystynkö? Jään odottamaan vastausta tähän.

Oikea aika

Onko sellaista? Täydellistä hetkeä jollekkin. Monista asioista olen viime aikoina päässyt yli, mutta edelleenkin mieltäni vaivaa sellainen kuin sitoutumis kammo. Vai vaivaako sittenkään? Mistä tietää että se on juuri sitoutumiskammoa? Ehkä en ole törmmännyt vain oikeanlaiseen ihmiseen, enkä siten usko sellasta olevan. Tai toki uskon mutten ehkä halua löytää, vielä.

Siten mieleeni pulpahtaa ajatuksia onko minulla ongelma, vai kehitänkö vain itselleni ongelman niiden puutteessa. Voisin väittää pelkäävän serustelua, mutta todellisuudessa pitäisin kyllä kovasti seurustelusta, mutta en vain niiden loppumisesta. Joten nään hyödykkäimpänä tällä hetkellä olla aloittamatta mitään sellaista, minkä nään jo mielensyövereissäni päättyvän.

Joten onko tämä vain mielipiteeni olla seurustelematta, koska en vain tahdo tällä hetkellä ja koe siihen tarvetta. Vai olenko minä vain sitoutumiskammoinen mutta yritän selittää sitä järkeillen? Sitä en voi tietää. Mutta ehkä joku päivä tiedän milloin on oikea aika, mahdollisesti..JOPA rakastua. Kyllä. Minä parisuhteisiin kyynistynyt ja katkeroitunut ihminen. Mahdollisesti vielä joku päivä rakastun. Pelottavaa, mutta erittäin mahdollista. Sitä odottaessa, matkani käy jääkaapille.

Tasapaino

Joskus, rutiinit toivat minulle tasapainoa. Nykyään poikkeukset tekevät minusta tasapainoisemman. Haluan kokeilla, haluan erottua. Haluan tehdä, maistaa asioita joita en ole aikaisemmin tehnyt. Hyvästi ennakkoluuloille. Olen uskaltanut syödä normaalisti, silloin kun on tuntunut ettei se koskaan olisi enää mahdollista. Olen matkustanut bussilla tuntemattomiin paikkoihin, vaikka ahdistuksen määrä on ollut kuvailemattoman suuri. Olen oppinut näkemään asioiden hyvät puolet, silloin kun siihen on ollut vähiten aihetta. Sekä paljon muutakin.

Näinä hetkinä haluaisin entisen psykologini kuulevani kiitokseni. Kiitoksen siitä että on auttanut minua näkemään asiat eri tavalla, rohkaissut tekemään asioita joita en uskalla. Kiitos siitä että olet auttanut minua olemaan tasapainoisempi. En varmaan koskaan voi ilmaista kiitollisuuttani tarpeeksi, enkä koskaan vähättelisi kuuntelemisen tärkeyden merkitystä. Kiitos.

Anteeksianto

Se tuntuu olevan minulle kaukainen käsite. Onko sellainen mahdollista? Ja miten niin voi tehdä? Voiko katkeruudesta koskaan päästä? Näitä kysymyksiä pohdin usein, ja ajattelin kerrankin kirjoitaa siitä. Toisinaan uskon että on, mutta toisinaan se kuullostaa liian pyhältä ollakseen mahdollista. Jos joku on tehnyt jotain sellasta, mikä on ihmisessä itsessään niin vahvasti ettei voi muuttaa sitä, miten sellaiselle voi antaa anteeksi?

En puhuttele tässä ainoastaan yhtä henkilöä, eikä kaikkien näiden "teot" eivät ole yhtä vakavia. Mutta jokainen niistä loukkaa omalla tavallaan. Joku taas ei itse tietoisesti ehkä ole loukannut, mutta minua se loukkaa. Tai ainakin koen sen niin. Tästä päädyn ajattelemaan, että loukkaannunko sitten liian helposti? Ja miten voi määritellä liiallisuuden verrattuna normaaliin? En tiedä.

Olen huomannut melkein aina olleeni helposti katkeroituva, mutta kuitenkin helposti leppyvä. Ristiriitaista. En jaksa olla vihainen, ellei minulla toden teolla ole syytä siihen. Pienet loukkaukset unohtaa ja antaaksi antaa helpommin. Mutta vuosia kestäneet loukkaukset, miten sellaisesta katkeruudesta voi päästä? Miten voi sanoa " saat anteeksi" Jos ei keksi ainuttakaan syytä siihen, muu kuin oma mielenrauha. Mutta mielenrauhaa ei ole ellei se tule sydämmestä. Ellei oikeasti tarkoita sitä.

Haluaisin kovasti, erittäin paljon päästä tästä pahasta olosta. Se on pieni ja merkittävä tekiä elämässäni tehdyissä ja tekemättömissä valinnoissa. Toivoisin kovasti olevani vapaa siitä, ja saavani joku kaunis päivä aidon mielenrauhan. Puhtaan keveän anteeksiantavan mielenrauhan.

Rehellisyys

Olen viimeaikoina huomannut että rehellisyys kannattaa, etenkin itselleen ja varsinkin omille tunteilleen. Mitä ne sitten ikinä ovatkaan. Myös rehellisyys muita kohtaan tekee enimmäkseen hyvää, vaikka aina ei olisi positiivista sanottavaa. Mistä kukaan tietää tehdä toisin jos ei puhu? Puhukaa ongelmista ihmiset, olivat ne sitten pieniä tai suuria. Joskus se sattuu.. mutta puhdas omatunto, parempi mieli.

Olen huomannut itsessäni henkistä kasvua viime kuukausien aikana. Olen uskaltanut tehdä eritavalla, ja siitä se positiivinen muutos sitten lähti. Olen oppinut luottamaan itseeni, ja luottamaan muihin. Mutta se että minuun ei luoteta, tuntuu pahalta. Jos kerrankin ottaa rennosti, eikä stressaa joka asiasta, se on yllättäen sitten virhe. Toisinaan en ymmärrä joitakin ihmisiä.

Mutta hyvät ihmiset. Parantakaa itsetuntemustanne, niin teille on enemmän annettavaa muillekkin. Kiitos.

 

Olen myös huomannut että kannattaa opetella nauramaan myös itselleen, ahdistaa vähemmän. Karu totuus on kuitenkin ettei aina voi olla parhaimmillaan. Tekee hyvää hyväksyä oma virheellisyytensä, kaikessa siinä epätäydellisyydessään.

Tietoisuus

Toisinaan, tulee sellainen olo. Kun tietää jonkin asian olevan niinkuin se on, ja hyväksyy sen. Mutta silti jostain muistojen sopukoista aiheuttaa sellaisen kyynel efektin. Poskelle valahtaa suolainen kyynel jostakin. Ei tunnu pahalta, vaan oikeestaan hyvältä. Mutta siltikin, tunnekuohu.

Aurinko paistaa vasten kasvojani ja mietin menneitä. Kaunista, kauniita aikoja. Syötävän suloisia hetkiä. Ne on jossakin menneisyydessä. Mutta tämä hetki, se on tärkein eikö? Toisinaan olisi mukava käväistä menneessä, ihan vain vähäsen. Mutta se saattaisi viedä mukanaan ja hukuttaa. Ja sitähän en halua. Olen kuitenkin melkein pinnalla, mutta en täysin. Aiheutat vieläkin minussa emotionaalisia purkauksia, joten ei olisi fiksua olla lähelläsi. Ei edes kuulla ääntäsi. Uskon että vielä jokin päivä se on mahdollista, mutta ei viellä. Aurinko paistaa viellä liian kirkkaasti. Ehkä joskus pimeän tullen viellä lausun ne tietyt sanat..

Fear

Tänään olen ylittänyt itseni, ja myös muutaman muuna päivänä. Olen syönyt ulkomailta tulleita hedelmiä, mm: päärynöitä, aprikooseja ja luumuja. Pelko on suuri kun omistaa bakteerikammon, mutta päätin urheasti ylittää itseni ja lopettaa mokoman nössöilyn. Koska suurimmaksi osaksi pelkoni on turhaa. On hyvin epätodennäköistä saada ruokamyrkytys mutta pelkään silti. Se tunne kun koskee vaikka hedelmään käsin joita ei ole pessyt. Ja tulee miettineeksi että on koskenut ruokakaupassa vaikka mihin, juttuihin mihin moni muukin on koskenut. Ja sekin kun metrossa koskee mihin vain. Voin vaan kuvitella sitä bakteerien määrä. Mutta silti, kädet mahdollisesti huuhdeltuani, tarrasin huuhdeltuun hedelmään ja annoin mennä. Tälläisinä hetkinä mietin että, kyllä psykologoni olisi nyt minusta ylpeä.

Annakkun minä..

Koti, vihdoinkin olen tullut sinne. Koti jossa asustaa minä ja kanini, sekä kämppikseni ja hänen kissansa. Tämä alkaa tuntua jo ihan asuttavalta paikalta. Ei tämä aina luksusta ole, mutta kyllä tämä porukoiden luonna asumisen voittaa. Kaikki asiat pitää tehdä itse, mutta vain itseään varten. Se tuntuu hyvältä. Tottakai pitää huomioida myös asuintoverinsa, ja näin olen tehnytkin parhaani mukaan.

Arkeani hankaloittaa ja piristää toisinaan "kissa&hiiri" leikit. Tosin tässä tapauksessa kissa&kani, jossa kani on tassun päällä. Onhan se aika huvittavaa kun kissa juoksee kania karkuun, mutta ehkä kuitenkin parempi niinpäin?

Yksi mitä toivoisin, olisi se että minun valintoja tehdä tietynlaisia päätöksiä koskien omia asioitani kunnioitettaisiin. Olenhan Täysi-ikäinen ja lain mukaan täysin pätevä ja kykenevä ottaa vastuu omista asioistaan, mikseivät muutkin anna sitten minulle sitä mahdollisuutta. Mahdollisuutta tehdä oikein ja väärin, ja oppia sitten niistä huonoista päätöksistä jos sellaisia on tullakseen. Miten muka muuten oppisin? Jos olen itse kerta näin valinnut, miksen saa kärsiä seurauksia? Miksi putoamiseni pehmustetaan tyynyllä, ja liian kovien sanojen uhatessa annetaan korvatulpat? Pyydän vain että saisin elää, ilman pehmustusta. Kyllä minä kestän sen äiti.

Muutos

Kello näyttää nyt puolta kymmentä, ja mitä minä teen? Olen tietenkin koneella. Toisaalta, voisin myös pyöriä ympyrää ja pitää nenästä kiinni odottaen että kaikki menisi itsestään ohi. Toisaalta, on kyllä erittäin mukavaa päästä asumaan itsekseen (kämppiksen kanssa). Mutta kaikki tuntuu menevän niin hurjan nopeasti. Tänään tuntuu muuttuvan muukin kun asuinpaikka.

Olen käynyt nyt kolme vuotta keskustelemassa, ja nyt se loppuu. Nyt pitäisi osata jo jutella itseänsä kanssa sujuvasti, mutta epäilen. Sitä hienoa taitoa en ole vielä oppinut. Vaikka olen 18, en osaa ratkaista ongelmia pääni sisällä. Minussa on vielä paljon vihaa ja katkeruutta, josta olisi hyvä päästä eroon. Tuntemattomalle jutteleminen on vaan nykypäivänä hyvin kallista meille "aikuisille".  Joten saatan vain käpertyä sänkyni nurkkaan, ja pohtia miten tässä nyt näin kävi. Mutta olen kuitenkin ylpeä siitä mitä olen saavuttanut. Olen selättänyt masennuksen, ortorexian, erinäisiä pelkoja ja neurooseja. En kaikkia, mutta huomattavan osan taakasta olen jättänyt taakseni. Joten hyvästi eilinen, ja ethän jätä minua pulaan kaikesta pelottavasta tietämätön huominen?

Enjoy the Summer

 

Huonon onnen päivä

Voisin rikastaa tätä tekstiä kuvalla housen toisen tuotantokauden kannella tai eilen tehdyllä ruualla. Mutta en tee sitä. Sillä tänään on ollut niin huono päivä, eikä kello ole edes vielä kahtatoista. Joten se saa luvan jatkua.

 Sen sijaan saatte nauttia tuosta suloisesta kissan näköisestä otuksesta.

Elikkäs päiväni alkoi sillä että minulle tuli hieman kiire kouluun. Metroon ehdin juuri ja juuri. Ollessani kalasatamassa huomasin ettei minulla matkakorttia tullut mukaan, koska se jäi takkini taskuun. Takkikin olisi ollut kovin tarpeellinen sillä ulkona satoi. En tiedä miksi edes mainitsen, mutta enpä tietenkään ottanut sateenvarjoakaan mukaan, vaikka ulkona satoi. Noh, ostinpa sitten kalasatamasta lastenlipun. En vaan raskinut maksaa sitä kahta euroa, ja pitihän sitä jäädä paluumatkaankin koska kolikkoja ei hirveästi ollut.

Jännäilin sitten bussikatoksen alla huomaisiko kuski että ei taida tyttö olla 16 vuotias, noh läpihän se meni. Tosin jännäily jatkui silti bussissa, ja omatunto kolkutti oikein kunnolla. Mutta miten tälläisellä opiskelija raukalla olisi varaa kahden euron bussi lippuun. Jäinpä sitten ulos bussista kouluni kohdalla ja juoksin kouluun koska ulkona edelleenkin satoi. 

Kävelin luokkani eteen istumaan, saatoin huomioida vaan uudet mukavemmat tuolit. Vai sohvako se olikin, ei se tosin pehmeä ollut. Jonkinlainen pitkä penkki kuitenkin. Siinä sitten noin kymmenisen minuuttia odoteltuani matikan opettajani tuli ilmoittamaan että ei minun tänään olisi tarvinnut kouluun tulla, että pääsisinkö huomenna tulemaan. No, mitäpä muutakaan minulla olisi? Kouluun siis huomenna klo 12.30.

Lähdin sitten sitemmin takaisin kohti bussipysäkkiä, vielä olisi lippuni noin 20min voimassa. Matkalla pohdin että pitäisi varmaan ostaa uusi lippu, koska ei menisi tarkastajilta varmaan läpi jos he tulisivat vastaan. Muuten hyvä muttei minulla ollut kun euro ja risat, joka ei riitä aikuisten lippuun. Noh, menin hissillä ylös metroasemalle, ja sieltä se metro tulikin. Pahaksi onnekseni huomasin tarkastajat yhdessä vaunussa, menin sitten vikaan vaunuun ja jäin herttoniemessa. Herttoniemessä menin ärrälle ja kävin ostamassa purkkaa, jotta sain rikottua kymppini ja ostettua sen hemmetin aikuisten lipun. Näin sain omatuntoni puhdistettua.

Mutta ei, ei huono onnisuuteni vielä tähän lopu. Menin metrolla kontulaan, ja ulkona edelleenkin satoi. Otin metro lehden ja käytin sitä sateen suojanani. Ulkona oli kylmä, sillä tuuli ei antanut armoa. Pääsin kyllä kotiin asti, ainakin kolme euroa köyhempänä. Ja tämä kaikki vain siksi, koska luulin että minun piti mennä tänään matikan tunnille. Hieman nakertaa.

Miltä se nyt tuntuu?

Se tuntuu jännityksenä, odotuksena. Kalliimpina hintoina korkeasaareen ja vaikka sirkukseen, sekä muihin tapahtumiin. Vapautena vaikuttaa omiin asioihinsa, vastuuna tekemisistään. Huonosti nukuttuna yönä, väsymyksenä aamulla. Hyppynä johonkin uuteen, ja tuttujen ja turvallisten ovien sulkeutumisena. Se saa hämmentyneeksi, mitä minulta odotetaan? Miten minun kuuluisi olla? Tuntuu kun kaikki muuttuisi sinä samana päivänä, vaikka oikeastaan ei tapahdu yhtään mitään. Olen vaan taas vuoden vanhempi, jota kutsutaan myös täysi-ikäisyydeksi.

Sen kun tietäisi

Uteliaisuus. Se vie mukanaa, se saa heittäytymään. Jokin mikä hetken tuntui hyvältä, voi toisessa hetkessä ahdistaa ja päinvastoin. Se on kuin heittäisi tunteet tehosekoittimeen. Ne pyörii ympyrää ja menee palasiksi, lopulta niistä ei saa enää mitään selvää. Jäljelle jää vain sekava olo. Pelko, pitäisikö vai eikö? Entä jos.. entä jos ei? Ei voi tietää.

Tapahtuma rikkautta

Mistäköhän sitä alottais.. Viime sunnuntaina kävin aamupäivällä koirien agility tapahtumassa tuossa lähellä. Hienoja koiria ja oli, ja melu oli kova.

Olen pahoillani kuvien huonosta laadusta, mutta minkäs teet jos putkena on Sigma..

Sitten henkilökuvausta... Samana päivänä.

 

Sitten kerkesin vielä samaisena päivänä suokkiin!

Olen erittäin pahoillani että kys kuva on palanut puhki.. ei mahda mitään kun asetukset oli vinksallaan. Toivottavasti se kuitenkin miellyttää.

Mitäköhän siellä mahtoi olla?

Hetki imperfektissä

Toisinaan mietin mitä kaverini, joita en ole nähnyt aikoihin ajattelevat minusta. Ovatko he kenties kasvaneet ystävyydestämme ohi, koska aikaa on mennyt.. kenties liikaa? Kaipa siihen olisi osasyyllinen, jos mitään ei enää olisikaan. Aika on vaan mennyt kauhean nopesti, vuodet suorastaan juoksee karkuun! Kaipaan vanhoja hyviä aikoja, vaikka hyvässäkin on aina huono. Ei ole kumpaakaan ilman toista. Olisi kiva elää jokin hetki menneisyydessä, kun sitä ei olisi ollutkaan. Voikun saisi vaan upota johonkin hyvään muistoon, ja hukkua siihen pieneksi ikuisuudeksi. Sama kun syö suussasulavaa suklaata, ja se sulaa aivan liian nopesti. Kaikki hyvä tuntuu kestävän liian vähän aikaa, ja kaikki ikävät jutut taas aivan liian pitkään. Katkeran suloista. Toivon että tämän myötä tajuaisi nauttia hetkestä, myös niistä tulevista. Jokainen hetki on omalla tavallaan kaunis, koska se ei palaa. Se on jotain ainutlaatuista..

Mies metsässä

Katsoinpa sitten tänään tuon Wolfmanin. Odotukset eivät olleet kovin korkealla, mutta putosin kyllä aika korkeelta jo kesken leffan. Vaikka ihan visuaalisesti kaunista, niin kaikessa kauneudessaan oli elokuva kuvaustyyliään myöten "klisee". Mutta mitäpä voisi odottaa jo melko kuluneelta aiheelta? Eipä varmaan paljoakaan, mutta muutamat näyttelijät herättivät pientä toivoa laadun suhteen. Moni kakku päältä kaunis, mutta tämäkin aika heikosti koristeltu. En suosittele.

Henkilökuvaus harjoittelua

Kuvissa esiintyy ystäväni Hanna. Suosittelen kuvien klikkaamista isommaks alkuperäiskokoon. Koska jouduin joitakin kuvia pienentämään niin laatu kärsii.

Kesäkuntoon 2011

Teen jatkuvasti asioita joita en olisi uskonut tekeväni. Mutta tämän teen siksi, koska olen omassa mielessäni uskaltanut väittää että laihduttaminen on helppoa. Joten otan tämän haasteen vastaan ja yritän sitä itse, koska mistä minä muuten voisin tietää? Pyrkimyksenä ei ole kuitenkaan varsinaisesti laihduttaa, vaan saada vatsa timmiin kuntoon. Oon tässä viimesen kolmen viikon aikana päässy repsahtaa (aika pahasti), ja kiloja on tullut vähän lisää. Joten tulleet kilot pois, ja ehkä pari ylimmärästäkin. Mutta tärkein on se että voin itse todistaa väitteeni todeksi, ennen kun rupean tuollaista väittää. Kyseinen kuva on tietokoneeni taustakuvana motivoimassa :D

"Päivän asu"

Kävin tänään mummini 80v synttäreillä, ja sain siis syyn pukea jotain hienompaa. Joten siitä syystä laitan tänne "päivän asu" kuvan, normaalisti sellaisia ei siis tulla näkemään... ellen jotain tosi hienoa ole ostanut :D Koska tämä ei ole muotiblogi.

 

Sitten vielä muutama kukkais kuva..