Ei mitään sanottavaa

Vain kuva.

Vertailua

Olen viime aikoina pohtinyt yleisesti seurustelua. Sitä kuinka kaksi ihmisten haluavat olla toistensa kanssa, ja elää onnellisena. Omassa pienessä mielessäni nään kuitenkin kuinka korttipakka kaatuu ennen kuin sitä on edes tehtykkään. Kovin skeptinen olen asian suhteen, ikävä kyllä. Haluaisin uskoa seurusteluun ja ihailla sitä, mutta en vain voi. Olisi edes yksi kaunis esimerkki jostakin parista jotka olisitvat yhdessä koko elämänsä, ja mielellään että se tapahtuisi lähipiirissä. Näin näkisin että se todella olisi mahdollista. Haluaisin kovasti uskoa siihen että rakkaus saa ihmiset pysymään yhdessä, vaikka kyllä siihen muutakin tarvitsee. Mutta rakkaus, että siinä olisi oikeasti jotain maagista.

Mies ja nainen, kivi ja sakset. Kaksi ajatusmaailmaltaan jokseekin niin erillaista ihmistä. Sanotaan että miehet ja naiset ovat eri planeetoilta, en oikeasti ihmettelisi jos olisi. Mutta mistä kiikastaa kun kommunikaatio ei tomi? Olen lukenut paljon aiheesta, ja todennut sen pitävän paikkansa. Se kuinka miehet eivät huomaa tiskejä altaassa, tai eivät vain halua huomata. Ja se kuinka nainen näkee vaikka sadan metrin päästä sen yhden likaisen lusikan pöydällä.

Eri sukupuolet huomioivat eri asioita. Mut pahinta on ehkä haluta suhteelta eri asioita. Muutenkin ehkä hankalaa, kun ei olla mitään ajatusten lukijoita. Miehet loukkaavat, koska ajattalevat ehkä vasta kun ovat sanoneet. Naiset loukkaantuvat, koska kuulevat mitä haluavat kuulla. Vaikka ihmisen äänensävy kertoo sanottavasta paljonkin, niin on myös siitä kiinni ajatteleeko sen positiivisesti vai negatiivisesti miten asiaan suhtautuu. Asia monin puolin kovin mutkikas, eikä seurustelu ole missään nimessä yksinkertaisemmista päästä.

Mutta mitkä salaiset ainesosat saavat ihmiset kestämään toisiaan vuodesta toiseen? Voisin aivan hyvin vietää pienen ikuisuuden tämän aiheen parissa, onhan ihmissuhteet kuitenkin suuri osaa elämäämme. Oli sitten kyse ystävyys tai parisuhteista. Mutta koska kello on sen verran että tällä tytöllä on  nukkumaanmeno aika, niin jätän tämän aiheen tällä kertaa tähän.

 

Mutta mistä sitten tietää milloin on hyvä jäädä ja milloin kannattaisi vaan hypätä pois?

Ahneus

 

Ahneus voi tarkoittaa ainakin seuraavia asioita:

• Ahneus, yksi seitsemästä kuolemansynnistä
• Ahneus, Erich von Stroheimin mykkäelokuva
• Mutta se on myös paljon muutakin

Mistähän alottaisin, no vaikkapa siitä että kanaa ei ole olemassa. Ei ainakaan suomessa. Toki niitä saattaa olla maatiloilla, mutta sanonta "syökää kanaa" on hieman virheellinen. Eksyttyäni hakaniemen kauppahalliin sain tietää ettei suomessa myydä kanaa, ainoastaan broileria. Surullista sinäinsä. Minä "kasvissyöjä" olisin ehkä jopa mahdollisesti hyvällä omatunnolla voinut syödä luomu kanaa, jos sellaista siis olisi. Sain kuulla että ranskaan täytyisi lähteä jos sitä halajaisin. Sinne siis.

Tosiaan ei tämä vielä tähän jää. En aijo saarnata siitä kuinka broileri  ei ole kovin eettistä, kyllä sen jokainen tietää joka viitsii googlea käyttää. Mutta niille jotka eivät, niin tässä teille. "Broileri on nopeakasvuiseksi ja raskasrakenteiseksi lihantuottajaksi jalostettu kana. Broileri ei siis ole oma lintulajinsa, vaan kanarotujen risteytyksellä aikaansaatu hybridi. Suomen kaikki broilerit ovat Ross-yhtiön kehittämiä hybridejä, jotka tuodaan Suomeen Skotlannista." Että silviis.

Viimeiseksi muttei vähäisemmäksi, haluaisin mainita siitä kuinka maailma on epätasapainossa mm ruuan suhteen. Afrikassa nähdään nälkää, mutta mihin menevät ne kaupoissa olevat viimeinen päiväys tuotteet jos ei kukaan niitä ole ehtinyt ostaa. Toki osa menee kaupan henkilö kunnalle, mutta paljon menee myös aivan hukkaan. Ruokaa on muutenkin suomessa vaikka muille jakaa, mutta myös muissa ns "hyvinvointi valtioissa". Minua kiehtoo eritoten se kuinka ruokaan vielä ängetään säilöntä aineita. Ymmärrän että haluamme ruuan säilyvän. Mutta vesi kielellä odottavat ne nälkäiset ihmiset köyhissä maissa, kun me vain säilömme ruokaa kun muilla olisi sille vähän parempaa käyttö. Nimittäin syöminen.

Joten eikö voitaisi pistää hevon kuusen ne kaikenmaailman lisä ja säilöntä aineet, ihmisillä on ympäri maailmaa nälkä. Voitaisiko antaa edes se vähäinen ylimmääräinen niille, kun meillä sitä näyttää riittävän. Näkyyhän se ettei suomalaiset nälkää näe, kun diabeettes on joka kymmenellä suomalaisella. Että näin. Veikkaan ettei afrikkalaisilla paljoa ruokaa roskiin mene, mutta meillä senkun jäte vuoret kasvavat. Eikä pelkästään ruuasta. Sen sijaan että heitämme hukkaan, voisimme antaa vähän omastamme sinne jossa sitä todella tarvitaan. Kiitos.

Myönnän etten tiedä aiheesta koko totuutta, mutta en minä myöskään sokea ole.

Riippuvaisuus

Istun sänkyni laidalla ja mutustan suklaata. Huomasin tänään, ja eilen.. ja sitä edeltävänä päivänä. Että olen tullut riippuvaiseksi sokerista, koska keholleni olen sitä sännöllisesti antanut melkein joka päivä. Ja sen kerran kun se ei saanut, iskeä kauhea himo. Tavallisella kauppareissulla jään entistä pidemmäksi aikaa katselemaan karkkihyllyä ja pohtimaan mitäs sitä ottaisi. Tuntuu erittäin vaikealta lähteä, edes ilman yhtä suklaapatukkaa. Pakonomainen tarve ottaa edes jotain, koska kotiin tullessani ja koneelle istahtaessani huomaan tarvitsevani, sokeria.

On mielestäni erittäin kiehtovaa, mutta myös pelottavaa. Miten ajan myötä keho huutaa tarvitsevansa sokeria, vaikkei se sitä oikeasti tarvitse. Mutta jos johonkin on tottunut, siitä voi olla vaikea päästä eroon. Minua tämä alkoi häiritsemään koska en ikuna päivänä haluaisi olla riippuvainen juuri mistään, etenkään sokerista. Sokeri tekee vihaiseksi ja ärstyneeksi jos sitä ei saa. Enkä halua olla turhautunut jos en osta suklaata. Sinäinsä minulla ei olisi mitään terveydellistä syytä olla ostamatta, olenhan kuitenkin ihan normaali painoinen. Mutta se että on tullut riippuvaiseksi häiritsee kovasti.

Voisin toki pitää vaikka viikon tai kahden tauon herkuista, ihan vaan todistaakseni ettei ongelmaa ole. Mutta mitä sitä hyvää hylkäämään, ilman suurempaa ongelmaa. Ja kun suklaa on vielä halpaa, niin kannattaahan  sitä syödä. Todistetusti kun sehän tulee kallistumaan lähi aikoina, kun makeisten verot nostetaan kattoon. Mutta toisaalta jos melkein joka päivä syön suklaalevyn, voipi siitä pidemmän päälle koitua haittaa, vai voiko? Jos ei ylitä päivittäistä energian tarvetta, niin luulisi sen olevan ihan ok. Toisinaan tuntuu että teen ruuasta ongelman, vai tekeekö ruoka minusta ongelman?

Ilmiö

Olen tässä välillä pohdiskellut tätä bloggaus ilmiötä. Hyvin monet nykyään pitävät omaa blogia, omasta elämästään. Eli  omia "elämänkertoja" on enemmän kuin koskaan ennen. Olisi kiehtovaa tietää mistä tälläinen on saanut alkunsa. Mieleeni pyörähtää ajatus siitä, että ihmiset haluavat kokevansa juuri oman elämänsä tärkeäksi ja kiinnostavaks? Mutta eihän siinnä toisaalta mitään pahaa ole.

Onhan se kiinnostavaa että ihmiset kokevat juuri sinun elämäsi kiinnostavaksi. Jotain oikeasti kiinnostaa mitä söit aamupalaksi, missä kävit ja mitä teit. Kenties uudet vaatteet, niistäkin tahdotaan ehdottomasti kuvat. Oma elämä on yhtä äkkiä kaikkien käsillä. Melkeinpä kuka tahansa voi kurkistaa elämääsi ja nähdä mitä se pitää sisällään.

Joskus kauhisteltiin netissä sitä että jokuhan saattaa tunnistaa sinut ja tietää nimesi ynnämuuta. Nykyään sitä oikein paistatellaan että tässä on  minun elämäni, ja minun huoneeni. Katsokaa, sain uuden puhelimen! Kertooko nykyään kukaan enää oikeille ystävilleen mitä itselleen kuuluu. Helppohan se on sanoa "katso mun blogista" . Elämä on kadonnut nettiin, kirjaimellisesti. Ja olen tullut siihen lopputulokseen, että odotan vain päivää jolloin joku hyväksi käyttää tätä avoimuutta, ja sitten kenelläkään ei ole enää blogia, vai onko?

Hengähdys

Huomasin tässä netissä selaillessani, melkein pidättäväni hengitystä. Selailin sivuja ja luin juttuja. Mielessä kuitenkin pyöri ajatus "mene keittiöön syömään ja ota akkari mukaan". Mutta toisaalla mieleni syövereissä "oota, luen vielä tän, ja ton ja sit..". Miten koukuttavaa netin käyttö voikin olla, että oikea elämä ja oikeat tarpeet jäävät toissijaisiksi.

Muistan aikoinaan kun kävin paikassa nimeltä habbo hotel. Saatoin viettää siellä suurimman osan päivästäni, ja myös yöstäni. Pelottavaa näin jälkeenpäin ajateltuna. Mutta miettikää nyt, mitä tapahtuu jos yksi "peli" (vai miksi sitä nyt sanotaan) voi saada noin addiktoituneeksi. Mihin maailma on menossa? Tai pikemminkin, mihin suuntaan minä olin menossa? Kulutin myös rahaa paljon tuohon kyseiseen nettimaailmaan, joka oli silloinen elämäni.

Olisi pelottavaa olla vielä nykyisin johonkin noin riippuvainen, tai ehkäpä olenkin mutten vain huomaa sitä. Saatan taas selitellä sillä että nyt kirjotan niin en voi syödä. Mutta täällä kun luin eri blogeja sun muuta niin etsin inspiraatiota kirjoittaa tänne. Ja se toimii! Mutta tosiaan, kiehtoisi kovasti ajatus olla viikko täysin ilman konetta, mitäköhän siitäkin seuraisi? Luultavasti ei yhtään mitään. Mutta toisaalta, tuli sellainen olo että tekisi mieli koittaa. Ihan vain viikko. Mutta samantien tuli ajatus että mitä turhia todistella itselleni, pystyn siihen kuitenkin. Vai pystynkö? Jään odottamaan vastausta tähän.

Oikea aika

Onko sellaista? Täydellistä hetkeä jollekkin. Monista asioista olen viime aikoina päässyt yli, mutta edelleenkin mieltäni vaivaa sellainen kuin sitoutumis kammo. Vai vaivaako sittenkään? Mistä tietää että se on juuri sitoutumiskammoa? Ehkä en ole törmmännyt vain oikeanlaiseen ihmiseen, enkä siten usko sellasta olevan. Tai toki uskon mutten ehkä halua löytää, vielä.

Siten mieleeni pulpahtaa ajatuksia onko minulla ongelma, vai kehitänkö vain itselleni ongelman niiden puutteessa. Voisin väittää pelkäävän serustelua, mutta todellisuudessa pitäisin kyllä kovasti seurustelusta, mutta en vain niiden loppumisesta. Joten nään hyödykkäimpänä tällä hetkellä olla aloittamatta mitään sellaista, minkä nään jo mielensyövereissäni päättyvän.

Joten onko tämä vain mielipiteeni olla seurustelematta, koska en vain tahdo tällä hetkellä ja koe siihen tarvetta. Vai olenko minä vain sitoutumiskammoinen mutta yritän selittää sitä järkeillen? Sitä en voi tietää. Mutta ehkä joku päivä tiedän milloin on oikea aika, mahdollisesti..JOPA rakastua. Kyllä. Minä parisuhteisiin kyynistynyt ja katkeroitunut ihminen. Mahdollisesti vielä joku päivä rakastun. Pelottavaa, mutta erittäin mahdollista. Sitä odottaessa, matkani käy jääkaapille.

Tasapaino

Joskus, rutiinit toivat minulle tasapainoa. Nykyään poikkeukset tekevät minusta tasapainoisemman. Haluan kokeilla, haluan erottua. Haluan tehdä, maistaa asioita joita en ole aikaisemmin tehnyt. Hyvästi ennakkoluuloille. Olen uskaltanut syödä normaalisti, silloin kun on tuntunut ettei se koskaan olisi enää mahdollista. Olen matkustanut bussilla tuntemattomiin paikkoihin, vaikka ahdistuksen määrä on ollut kuvailemattoman suuri. Olen oppinut näkemään asioiden hyvät puolet, silloin kun siihen on ollut vähiten aihetta. Sekä paljon muutakin.

Näinä hetkinä haluaisin entisen psykologini kuulevani kiitokseni. Kiitoksen siitä että on auttanut minua näkemään asiat eri tavalla, rohkaissut tekemään asioita joita en uskalla. Kiitos siitä että olet auttanut minua olemaan tasapainoisempi. En varmaan koskaan voi ilmaista kiitollisuuttani tarpeeksi, enkä koskaan vähättelisi kuuntelemisen tärkeyden merkitystä. Kiitos.

Anteeksianto

Se tuntuu olevan minulle kaukainen käsite. Onko sellainen mahdollista? Ja miten niin voi tehdä? Voiko katkeruudesta koskaan päästä? Näitä kysymyksiä pohdin usein, ja ajattelin kerrankin kirjoitaa siitä. Toisinaan uskon että on, mutta toisinaan se kuullostaa liian pyhältä ollakseen mahdollista. Jos joku on tehnyt jotain sellasta, mikä on ihmisessä itsessään niin vahvasti ettei voi muuttaa sitä, miten sellaiselle voi antaa anteeksi?

En puhuttele tässä ainoastaan yhtä henkilöä, eikä kaikkien näiden "teot" eivät ole yhtä vakavia. Mutta jokainen niistä loukkaa omalla tavallaan. Joku taas ei itse tietoisesti ehkä ole loukannut, mutta minua se loukkaa. Tai ainakin koen sen niin. Tästä päädyn ajattelemaan, että loukkaannunko sitten liian helposti? Ja miten voi määritellä liiallisuuden verrattuna normaaliin? En tiedä.

Olen huomannut melkein aina olleeni helposti katkeroituva, mutta kuitenkin helposti leppyvä. Ristiriitaista. En jaksa olla vihainen, ellei minulla toden teolla ole syytä siihen. Pienet loukkaukset unohtaa ja antaaksi antaa helpommin. Mutta vuosia kestäneet loukkaukset, miten sellaisesta katkeruudesta voi päästä? Miten voi sanoa " saat anteeksi" Jos ei keksi ainuttakaan syytä siihen, muu kuin oma mielenrauha. Mutta mielenrauhaa ei ole ellei se tule sydämmestä. Ellei oikeasti tarkoita sitä.

Haluaisin kovasti, erittäin paljon päästä tästä pahasta olosta. Se on pieni ja merkittävä tekiä elämässäni tehdyissä ja tekemättömissä valinnoissa. Toivoisin kovasti olevani vapaa siitä, ja saavani joku kaunis päivä aidon mielenrauhan. Puhtaan keveän anteeksiantavan mielenrauhan.

Rehellisyys

Olen viimeaikoina huomannut että rehellisyys kannattaa, etenkin itselleen ja varsinkin omille tunteilleen. Mitä ne sitten ikinä ovatkaan. Myös rehellisyys muita kohtaan tekee enimmäkseen hyvää, vaikka aina ei olisi positiivista sanottavaa. Mistä kukaan tietää tehdä toisin jos ei puhu? Puhukaa ongelmista ihmiset, olivat ne sitten pieniä tai suuria. Joskus se sattuu.. mutta puhdas omatunto, parempi mieli.

Olen huomannut itsessäni henkistä kasvua viime kuukausien aikana. Olen uskaltanut tehdä eritavalla, ja siitä se positiivinen muutos sitten lähti. Olen oppinut luottamaan itseeni, ja luottamaan muihin. Mutta se että minuun ei luoteta, tuntuu pahalta. Jos kerrankin ottaa rennosti, eikä stressaa joka asiasta, se on yllättäen sitten virhe. Toisinaan en ymmärrä joitakin ihmisiä.

Mutta hyvät ihmiset. Parantakaa itsetuntemustanne, niin teille on enemmän annettavaa muillekkin. Kiitos.

 

Olen myös huomannut että kannattaa opetella nauramaan myös itselleen, ahdistaa vähemmän. Karu totuus on kuitenkin ettei aina voi olla parhaimmillaan. Tekee hyvää hyväksyä oma virheellisyytensä, kaikessa siinä epätäydellisyydessään.