perjantai 7. lokakuuta 2011

No more questions.

Suorastaan surkuhupaisaa kun tulee psyykkisia kipuja, joista ei ole pakokeinoa. Sitä voi sielunsa silmin nähdä itsensä leijailemassa kuplassa, ympärilläänsä vai kysymysmerkkejä. Niistä ei saa otetta vaikka haluaisi. Vaikka elämäni on nyt vähän lievästi epäjärjestyksessä, en usko tämän olon johtuvan siitä, sen on oltava jotain muuta. Häätö asunnosta, tai tietoinen muttei tarkoituksellinen huonosti syöminenkään ei voi mitenkään olla syynä. Tämän ahdistukseni juuret on oltava jossain muualla, mutta missä?

Mistä löytää keino purkaa oloa, kun ei omista edes vesivärejä? Joilla halutessaan voisi hienosti päästää luovuutensa valloilleen, ihan vaan ettei oma psyykkeeni värittyisi täysin mustasta. Vai voisikohan auringon vähäisyys vaikuttaa ajoittaisiin pimeisiin ajatuksiin? Olen huomannut että syyllisyys ottaa osansa arjestani toisinaan. Silloin kun tietää tehneensä oikein ja olevan ylpeä itsestään jostakin syystä, itsensä palkitseminen milloin milläkin tuntuu erittäis kyseenalaiselta. Ansaitsenko todella tämän, onko minulla riippuvuus tähän johonkin? Enkö pysty vastustamaan herkkuja, oli ne sitten syötävää tai juotavaa.

Haluaisin todella jonkun todistelevan minulle että olen ansainnut jotain, eikä tarvitse potea syyllisyyttä turhan takia. Ja että kyllä minulla on itsekuria vaikka olenkin itselleni armollinen. Mihin voin vetää henkilökohtaisen rajani herkuissa ja alkoholin käytössä kun kyseessä on oman kehoni hyvinvointi. Etenkin kun yrittää saada parempaa lihaskuntoa, sekä ihan vain sitä kuuluisaa peruskuntoa. Että portaiden käveleminen vaikka kahdeksanteen kerrokseen ei hengästytä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti