Toisinaan, tulee sellainen olo. Kun tietää jonkin asian olevan niinkuin se on, ja hyväksyy sen. Mutta silti jostain muistojen sopukoista aiheuttaa sellaisen kyynel efektin. Poskelle valahtaa suolainen kyynel jostakin. Ei tunnu pahalta, vaan oikeestaan hyvältä. Mutta siltikin, tunnekuohu.
Aurinko paistaa vasten kasvojani ja mietin menneitä. Kaunista, kauniita aikoja. Syötävän suloisia hetkiä. Ne on jossakin menneisyydessä. Mutta tämä hetki, se on tärkein eikö? Toisinaan olisi mukava käväistä menneessä, ihan vain vähäsen. Mutta se saattaisi viedä mukanaan ja hukuttaa. Ja sitähän en halua. Olen kuitenkin melkein pinnalla, mutta en täysin. Aiheutat vieläkin minussa emotionaalisia purkauksia, joten ei olisi fiksua olla lähelläsi. Ei edes kuulla ääntäsi. Uskon että vielä jokin päivä se on mahdollista, mutta ei viellä. Aurinko paistaa viellä liian kirkkaasti. Ehkä joskus pimeän tullen viellä lausun ne tietyt sanat..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti