Hämmennys

Kävelen lähelle kallion reunaa, käännyn selkä tuulenpuuskaa vasten ja annan painovoiman tehdä tehtävänsä.

Toisinaan tämä käy mielessäni, ei kuitenkaan konkreettisella tasolla. En jaksa enää pelätä, se väsyttää henkisesti. Olen viime aikoina havahtunut siihen etten oikeasti halua olla yksin. Ja tämän myötä sellainen tietynlainen menettämisen pelkokin on laantunut. Olen avoimen toiveekas että ehkä jotain jossain vaiheessa tapahtuu, en aijo kuitenkaan olla asian suhteen oma alotteinen. Jotain tapahtuu, jos on tapahtuakseen.

Jollain tavalla tämä tuntuu itsensä pettämiseltä. Jokin niin tuttu ja turvallinen ajatus, ja sitten sitä enää olekkaan? Entä jos se en olekkaan minä, vaan sisintä ohjaakin jokin muu? Niin pelottavalta se tuntuu. Vähän kun sanoisi että omena onkin päärynä, ja toisteppäin. Se ei vaan käy järkeensä, eikä käy tämäkään.