Onnistuminen

Tuntuu melkein hävyttömältä kirjoittaa sellaisestakin kun onnistuminen, kuin se olisi suurin synti maailmassa. Miten mahdollista että minäkin voin onnistua, tuntuu illuusiolta. Mutta kun se tapahtuu, tekisi mieli kertoa siitä koko maailmalle. Vaikka onnistumiseni ei ole kummoinen, se aiheutti enemmän iloa kun uusi elokuva hyllyssä, mikä on jo aika hyvin. Pääsin nimittäin Megaeläimeen työharjoitteluun. Vaikka se onkin vain harjoittelu, eikä siitä makseta palkkaa. Koen oloni hyväksi, onnistuneeksi. Melkein erinomaiseksi. Vähättelen mielessäni asiaa sillä työharjoitteluun megaeläimeen on erittäin helppo päästä, kenelleppä ei kelpaisi ilmainen työvoima.

Mutta tälläiselle nuorelle tyttöselle pelkkä työharjoittelu voi avata mahdollisuuksien täyteisiä ovia, melkein repsallaan mutta kuitenkin vain vähän raollaan. Juuri sen verran että joku saattaa huomata, tai sitten ei. Aion tehdä kaikkeani ja enemmän, jos vaikka pääsisin ihan töihinkin. Sillä töideni tarve on erittäin suuri. Uskoisin myös työpaikan olevan  miellyttävä, olenhan ollut siellä aikasemminkin harjoittelussa. Kun on tarpeeksi epätoivoinen, sitä tekee kaikkensa, ja jaksaa innostua pienistä kivistäkin.

Toinen hätkähdyttävä, muttei niinkään ehkä jollakin tavalla iloinen asia. Sain kirjeen helsingin ja uudenmaan sairaanhoitopiiriltä. Siinä kerrottiin alkutilanteestani hakiessani psykologin juttusille, ja diagnoosini joita oli kaksi. "Olen diagnosoitu, olen siis olemassa!". Jäin erittäin pohtivaan tilaan kirjettä lukiessani edemmäs, siinä kerrottiin myös siitä miten olin päässyt eteenpäin, olin onnistunut tulemaan tasapainoisemmaksi ihmiseksi. Eheämmäksi. Tuli hyvä mieli että paperilla on mustaa valkoisella siitä mitä olen onnistunut jättämään taakseni, ja mihin suuntaan olen menossa. Se tuo lohdullisen olon, olen onnistunut.